Kerroin edellisessä postauksessa epäonnistumisen fiiliksistä Tallinnan maratonilla. Olin tähdännyt kisaan 4 kk ja hyvin sujuneista treeneistä huolimatta kisasta tuli raastoa ja päällimmäinen tunne kisan jälkeen oli pettymys.
Objektiivisesti tarkasteltuna maratonin loppuaikani 3:58 on hyvä. Neljän tunnin alitus maratonilla on monelle maratoonarille utopiaa ja tiedän itsekin, että voin olla loppuajasta varsin ylpeä. Epäonnistumisen tunne kisan jälkeen ei oikeastaan liitykään juoksemaani loppuaikaan, vaan kokonaissuorituksen hallintaan. Tällä maratonilla matka osoittautui lopulta tärkeämmäksi kuin mikään saavutettu tai saavuttamatta jäänyt päämäärä.
Tietenkään en jää loputtomasti märehtimään huonoihin fiiliksiin eikä kisasuoritus oikeasti määritä minua ihmisenä tai juoksijana. Suhtaudun omiin tuntemuksiini ennemminkin uteliaasti. Jos ymmärrän, mistä epäonnistumisen tunne oikein aiheutui, voin oppia itsestäni paljon muillakin elämänalueilla.
Tässä mielessä juoksu onkin mahtava harrastus. Maraton on elämä pienoiskoossa. Unelmoidaan, asetetaan tavoitteita, pyritään niitä kohti, ollaan hurmoksessa, jäädään tavoitteista pahasti, hävetään, on pakko koota itsensä ja jatkaa, eikä voi takertua menneeseen.
Ystävien kanssa on monesti pohdittu, miksi vaadimme itseltämme niin paljon ja koemme riittämättömyyttä, vaikka suoriutuisimme miten hyvin tahansa. Ehkä perimmäinen epäonnistumisen tunteeni maratonilla tulikin loppujen lopuksi siitä, että luulin tänä vuonna jo oppineeni armollisuuden ja lempeyden itseäni kohtaan. Tosipaikan tullen taannuin kuitenkin takaisin vanhaan, suorittavaan minään ja tekemisestä katosi ilo. Puskin itseäni armotta eteenpäin enkä kuunnellut itseäni.
Tärkeimmät opit Tallinnan maratonilta eivät loppujen lopuksi siis tulleetkaan sopivasta kisavauhdista, toimivasta energiahuollosta tai varusteista, vaan minusta itsestäni. Olen kesken, mutta valmis jatkamaan.
